Koivikoiden pystykarsintaa on harjoitettu Suomessa 1930-luvulta lähtien. Noista ajoista nykypäivään tultaessa karsinnan periaatteet, menetelmät ja työvälineetkin ovat muuttuneet monelta osin. Visakoivun kohdalla havaittiin pian, että elävien oksien karsinta on välttämätöntä, jos halutaan tuottaa oksatonta sorvipuuta. Professori Olli Heikinheimo julkaisi visakoivun karsinnan periaatteet (1940, 1951), jotka olivat voimassa 1990-luvulle asti.
Heikinheimon jälkeen tehdyt koivun karsintatutkimukset ovat keskittyneet rauduskoivuun (Heiskanen 1958, Vuokila 1966, 1976, 1982, Verkasalo & Rintala 1998, Kannisto & Heräjärvi 2006, Niemistö ym. 2019), mutta rauduskoivulla saadut tulokset ovat hyvin sovellettavissa myös visakoivuun, koska karsinta kohdistuu yleensä vielä visautumattomiin taimiin. Nimenomaan visakoivua koski Raulon ym. (1978) tutkimus aiemmin karsittujen oksien aiheuttamista väri- ja lahovioista.
Tutkimusten perusteella on muutettu suositusta karsinnan ajankohdasta loppukesästä alku- ja keskikesään, ja siirrytty valikoivaan karsintaan oksien paksuusjärjestyksessä yhtäjaksoisen alhaalta ylös karsinnan sijaan. Oksien typistämiseen suhtaudutaan aiempaa varovaisemmin.